Lehtolan nuorisoseurantalon 100-vuotisjuhlat juhlittiin 22.7.2023. Ohessa juhlissa luettu talon historiikki.
LEHTOLAN NUORISOSEURAN TALON 100 – VUOTIS HISTORIAA 2023.
Silloin kun kirjoitetaan rakennuksen historiaa, niin on myös tärkeää tietää mihin tarkoitukseen talo on rakennettu, jolloin voidaan myös kuvailla elämää seinien sisälle.
Vapaiden harrastusten lähtökohdaksi voimme Lehtolan kylällä määritellä1800 -luvun loppuvuodet. Tällöin täällä alettiin kiinnittämään huomioita paikka-kunnan nuorison pyrintöihin, jotka eivät kasvatuksellisessa mielessä tarjoneet mitään hyödyllistä ja kehittävää. Elettiin aikoja, jossa koko maassa ihailtiin puukkojunkkareita, jolloin oikeuden mittapuuna käytettiin osittain pulloa, puukkoa ja puntareita.
-Ensimmäinen yritys harrastuksissa parempaan oli laulukuoro-ajatus, jonka esittisilloinen Lehtolan opettaja Viljami Valli v. 1898. Samana vuonna kuoro alkoikin harjoitella paikkakunnan koululla, jona toimi Ala- Lehtolan talon tilava pirtti.
– V. 1900 tuli Lehtolaan opettajaksi Kaarlo Torvelainen, viipurilainen innokas edistyksenmies. Häntä voimme pitää Lehtolan nuorisoseuran isänä, sillä Torvelaisen aloitteesta pidettiin heinäkuun 7. päivä v. 1900 edellämainitulla koululla Lehtolan paikkakunnannuorisoseuran perustava kokous. Pöytäkirjan allekirjoittivat: K. Torvelainen, Hanna Torvelainen, Timo Pellonpää, Heikki Neittaanmäki, Elias Pihlainen, Johannes Lauttamaki, J. Hänninen, ja Elias Kaihlanen. Nämä henkilöt tulivat johtokuntaan. Puheenjohtajaksi nimettiin Kaarlo Torvelainen javarapuheenjohtajaksi Vihtori Haapakoski ja sihteeriksi Heikki Neittaanmäki.
– Tiedot perustetun seuran ensimmäisestä vuodesta puuttuvat, mutta v. 1901 on toimintaollut jo vilkasta ja josta pöytäkirjat alkavat. Jo alkuvuodesta on ollut jopa iltamia,keskustelu- ja kuukausikokouksia, joihin sai osallistua vain seuran jäsenet. Iltamissa olikuorolaulua, lausuntaa, puheita ja näytelmä Aleksis Kiven Kihlaus.- Näin alkoi nuorisoseuran toiminta, mukana oli vain vakavampaa uskonnollisia asioita harrastavaa joukkoa, joka sanoi ymmärtävänsä nuorisoa , mutta varsinainen nuoriso sai juosta omilla teillään ilman ohjausta ja järjesti jopa nurkkatansseja. Tästä huvittelu-muodosta opettaja Torvelainen kirjoitti reippaan, nuorisoa parjaavan kirjoituksen ja toivotti heidät ” aivan mustimpaan kadotukseen.”
– V. 1902 seura oli käytännöllisesti katsoen nukkuvassa tilassa. Alkuvuodesta kylläpidettiin kolme johtokunnan kokousta, mutta näyttää innostus virkeän alun jälkeenlaskeneen.
– Maaliskuun 9. päivänä v. 1903 opettaja Herman Albomin toimesta pidetyssä kokouksessa päätettiin seuran toimintaa ryhtyä kohentamaan. Seuraavassa kokouksessa 5.4.1903 keskusteltiin kolme tuntia siitä, kuinka saataisiin nuoret ja myös vanhemmat liittymäänseuran jäseniksi ja millaista toimintaa olisi harrastettava. Päätökseksi tuli, että ”sunnuntaisin pidetään vakavahenkisiä illanviettoja ja raamatunlukua, arki-iltaisiniloisia iltamia ja kilpailuja , jotka katsottiin välttämättömiksi, jotta nuoret saisivatesiintymistottumusta ja avartaisivat henkisiä kykyjään, kuin myös urheilukilpailujen kautta pysyisivät terveinä ja reippaina.”
– Kaikista yrityksistä huolimatta toiminta seurassa sammui. Vuosikokous pidettiin vielä13.1.1904, virkailijat määrättiin ja työtä päätettiin jatkaa, mutta väsymys näyttää voittaneen ja seura nukkui kokonaista kolme vuotta.
V. 1907 räätäli Paavonen pisti vauhtia jäsenistöön, herätteli toimintaan. Hän kutsuikyläläisiä kokoon ja heitä tulikin 30 henkilöä, mukana myös nuoria. Nyt alettiin kiinnittää huomiota erityisesti nuorisoon ja hyvien tapojen noudattamiseen. ”Kaikissa kokouksissa opetellaan kohteliaisuutta, heitetään lakit päästä, eikä kokouksissa tupakoida”. Johtokunta valvoo, että sitä myös noudatetaan. Raittiutta alettiin myös jäsenistöltä vaatia: tehtiin päätös, että humalassa esiintyvä henkilö armotta erotetaan seurasta. Valistusta ja kotiseutuhenkeä oli näin yritetty vaalia ensimmäiset kymmenen vuotta,mutta huonolla menestyksellä.
– Siispä alettiin järjestämään iltamia ja kuukausikokouksia, joita pidettiin taloissa. Aina seuraavalle kerralle valittiin henkilö, joka etsii paikan , missä seuraavan kerran kokoonnutaan. Iltamat taloissa tuottivat joskus voittoa, joskus taas tappiota, illanpäätteeksi mentiin piirileikkiä ja parimarssia. Nyt riitti nuorisoa mukaan. Onneksi aina löytyi pirtti, jossa voitiin tavata toisia nuoria.Toiminta vilkastui iltamia pidettiin useissa taloissa mm. Varteniemessä, Riekossa, Halkolahdessa, Aholassa, Kaihlajärvellä ja Horolla.
– Nuorisoseuralehti Pyrkijän innoittamana päätettiin perustaa oma lainakirjasto. V. 1912 sadan markan pohjarahalla päästiin alkuun, vuoden lopussa oli jo 50 kirjaa.
Oma talo oli aina silloin tällöin puheena ja haaveena. V. 1916 otti johtokunta ohjel-maansa oman talon hankkimisen, josta alkoi tulla totta. Aleksanteri Sironen lahjoitti seuralle tontin, joka talkoilla raivattiin. Piirustukset tilattiin K-S:n Maanviljelysseuralta, rakennusmestari Korjalta. Pylkönmäen Kuoppalan kylän Hepomäestä saatiin ostaa hirret. Ne olivat talosta, jonka veljekset olivat saaneet perinnöksi ja toinen heistä, Otto Paananen, myi oman puolensa rakennuksesta. Hirret siirrettiin talkoilla hevosvoimin talon tontille. Hinta oli 1500markkaa, jonka lainan opettaja Leppämäki otti omiin nimiinsä.Talon rakentaminen, ja sitä varten suunniteltu arpajaisten pito, siirtyi syttyneen kansalaissodan vuoksi vuoteen 1918, jolloin toiminta näyttää olleen vähäistä. Tuloista melkein puolella oli ostettu ”varattomille kansakoululapsille koulukeittoa”.
V. 1919 elämä rauhoittui, ja rakennustalkoot alkoivat. Kivijalka kivien särystä oli maksettu 125mk ja 75 penniä, lastuja oli myyty 175 markalla. Hepomäen hirret eivät riittäneet koko talon korkeuteen, joten piti ostaa lisää puuta Heikki Neittaanmäeltä ja alkaa veistämään piilukirveellä hirren muotoon. Raskaimman taakan rakentamisessa kantoivat silloisen johtokunnan jäsenet; Evert Kalmukoski, Vihtori Lauttamaki, Toivo Sironen, Jalmari Hirvonen ja Lauri Lauttamäki.
Tästä rakentamisesta Evert Kalmukoski kertoo Sampo-lehdessä ”Muistikuvissaan nuoriso-seuran ajoiltaan”:” Kun heräsi kysymys oman talon rakentamisesta ja se päätettiin rakentaa. Mutta kun ei ollut varoja, oli se kovasti hankala tehtävä. Yhteisvoimin yritettiin saada rahaa kassaan ja velkaa piti ottaa, ennenkuin talo oli valmis. Sekin oli puute, kun tässä rakennusurakassa ei ollut mukana vanhempia miehiä, että olisivat olleet neuvoja antamassa. Monet virheet olisimme välttäneet. Emme osanneet varata talviseen aikaan kaikkia tarvikkeita, niinkuin sekin , kun jouduimme ottamaan kesä aikaan puuta metsästä ja uittamaan ne Tarvopuroa pitkin joelle ja siitä Varteniemen rantaan, josta Armas Sironen ajoi ne hevosella sitten salvokselle. Paikkakunnalla ei ollut sahalaitosta , josta olisi saanut lautoja ja lankkuja.Mutta laudat ja lankut jouduimme hakemaan Karstulasta Rautaruukista. Monta kertaa saatiin lähteä milloin helteisillä heinäkuun päivinä kärrypelissä, milloin kevättalvenkirkkailla aurinkoisilla päivillä , 80 kilometrin taival päivässä. Palkkaa maksettiin matkasta jäsenille 4 mk reissulta, mutta yksi ilmainen matka oli ensin tehtävä, jolla oli hevonen.Ainaisesti ovat mieleen jääneet ne talkoot, kun miesvoimin tehtiin päreet kattoon. Oli käsivoimainen pärehöylä, jota pyöritteli neljä vankkaa miestä. Vääntötuuri ei ollut pitkä,se oli vain 10 minuuttia, mutta siitäkin loput minuutit tuntuivat tunnilta, niin raskasta se oli .Miehiä oli niin paljon, että joka tunti ei tullut vuoro uudestaan. Korpikylältä ja Muittarilta kerättiin vankimpia miehiä vääntämään. Niin saatiin katto valmiiksi.”
Rakentamisen suorittivat urakalla veljekset Jussi, Otto ja Heikki Sironen, joille vuoden1920 tilien mukaan oli maksettu palkkaa 5000 mk. Sisustustyön hoiti Juho Kalmukoski ja muurauksen Tatu Sironen. Vaikka talo oli vielä keskeneräinen , ilman ikkunoita pidettiin siellä jo iltamat . Koivut pystytettin ikkunoiden eteen, esitettiin Juhannustulilla -näytelmä, jossa oli paljon laulua ja Mäkelän Hermanni hurmasi katsojat komealla äänellään. Juhlijoita oli tuvan täydeltä ja tunnelma oli mahtava. Omassa talossa! Varsinaiset vihkiäiset pidettiin 11. päivä marraskuuta 1923.
Talon kunnostus oli edelleen esillä johtokunnan kokouksissa. Nyt päätettiin laittaa sahajauhot vintille ja pyytää tarjous turvepehkuosuuskunnalta turvelahjoituksesta samaan tarkoitukseen. Lautojen päälle laitetaan ensin sanomalehdet, joita kokous aikoo pyytää opettaja Hirvoselta ja Lauri Lauttamäeltä. Lehtipinoja ei silloin ollut joka talossa. ( latojan huom)
Edelleen tuumattiin, että muurautetaan uusi kakluuni edellisen savuavan tilalle 750 markalla, samoin uusi hella, johon laitetaan ostokansi. Kulissitoimikunta päätti maalauttaa kulissit johtaja Vanamolla. ”Täydelliset tupa ja sali-kulissit, kaksi muuria ja esirippu paikoilleen. Palkka 1000 mk. Työ vaaditaan ensiluokkainen”. Niinpä kulissit kestivätkin kaksikymmentä vuotta. Näillä alkukymmenilla seura joutui maksamaan monenlaisia veroja. Jäsenvero keskusseuralle , ylimääräinen jäsenvero, kieltolakiliitolle 10 mk vuodessa ja vielä kunnanveroa. Erään vuoden maksu on ollut liian suuri, koska on asetettu lähetystö, joka tekee valituksen maaherralle.Edelleen 20-luvun keskivaiheilla päätettiin taas uusia järjestyssäännöt ja laittaa näkyvälle paikalle talolla. Järjestysmiehet valvovat jäsenten käyttäytymistä. Juopuneita ei päästetä seuran tilaisuuksiin, koska joskus iltamat jouduttiin keskeyttämään järjestyhäiriön tähden ja putka päätettiin kunnostaa Varteniemen saunasta.
V. 1938 järjestettiin jälleen arpajaiset kolmannen kerran, ne onnistuivat hyvin ja rahaa tuli 13 000 mk. Se oli hyvä summa lyhentää rakennusvelkaa.
Kolmekymmentäluvun loppupuolella alkoi maailmassa olla rauhatonta. Talon vuokraajina näyttivät olleen pienviljelijäyhdistysten ja naapuriseurojen lisäksi lotat ja suojeluskunta .Siis uuttakin toimintaa paikkakunnalla.
Kun muistelemme aikaa 1939-1945 oli se myrskyisä ja surullinen. Suomi oli joutunut sotaan, joka vaikutti koko Euroopassa. Kylämmekään ei säästynyt siltä vaikutukselta. Suora lainaus pöytäkirjasta: ” Maailmassa riehuu sodan hirmuvallat ja miehet kutsuttiin lippujen alle. Yli 40 miestä lähti seuramme alueelta puolustamaan koteja, isämaata ja uskontoa. Myös naisia lähti maanpuolustustöihin. Poikamme joutuivat kestämään kovia koettelemuksia ja kansa kesti. ”Karjalan siirtolaisia tuli melkein joka taloon, koululaisia oli Koskenkylän ja Lehtolankoulut täynnä. Seura järjesti iltamia karjalaisten viihdyttämiseksi ja tuloja annettiin myös sotainvalidien hyväksi. Sodan jatkuessa, kun miehet olivat rintamalla, täytyi väliaikainen johtokunta muodostaa naisista. Tämä historiallisen johtoryhmän tytöt olivat: Päivi Mustamäki, Lea Lehtola, Liisa Rämänen, Sirkka Lauttamäki, Alli Tiilikainen, Kaija Kalmukoski, Anja Tiilikainen, Aili Neittaanmäki, ja Kerttu Kauppinen. Heistä Kerttu, nykyään Noronen, on 102-vuotiaana ainoa vielä hengissä oleva johtokunnan jäsen. Hän asuu Karstulassa. Sihteerien kertomuksista luemme, että työtä oli naisilla paljon. Silti he jaksoivaat lähteäiltaisin saurantalolle harrastuksiin, joissa oli myös vanhempia miehiä. Vuosikymmenen alkupuolen näytelmät olivat ajan henkeen sopivat: ”Jokainen mies ei ole sotamies” , ” Kun naiset miehistyvät” , ” Sotilaan viimeinen näky”. Talon kunnostusta jatkettiin laittamalla Haapalan sähkölaitokselta oikein sähkövalotja ostamalla ikkunoihin paperikangasverhot. Myös urheilukenttä alkoi olla toiveissa.
Sota loppui. Yhdeksäntoista nuorta miestä tuotiin seuramme alueelta sankarivainajina kirkkomaahan. Osa kotiin tulleista oli ruumiillisesti ja henkisesti haavoittuneita. ” Seuran järjestämässä sotapoikien kotiuttamisjuhlassa ei ollut yhtään kuivaa silmää”, muisteli eräs juhlavieraista. Elämä elpyi, toiminta vilkastui, laulukuoro ja tanhuporukat harjoittelivat ja 45- vuotis-juhlat järjestettiin. Tässä juhlassa vihittiin myös seuran oma lippu, jonka oli suunnitellut Toini Kauppinen. Tuon vuosikymmenen lopulla oli seuralla oma toiminnanohjaaja, Erkki Narinen, joka asui seurantalolla.
Enää ei ollut nuorison menoissa rajoituksia. Koska pojat olivat kotiutuneet, kukoisti myös romantiikka, ja vuoden 1946 paikkeilla oli kylällämme häitä enemmän kuin aikoihin. Sen ajan muodikas häälahja oli joustavapohjainen heteka, joten kaikki edellytykset oli suurten ikäluokkien syntymiselle. Useat näistä häistä tanssittiin myös omalla seurantalolla.
Näin menimme kohti 50-lukua. Sota-ajan koululaiset olivat varttuneet jo nuorisoseura-ikään. Ankea ja puutteellinen kouluaika korvattiin seuran tarjoamilla harrastuksilla. Kulkuvälineinä olivat polkupyörä, sukset, joskus myös hevonen, vene ja loppukymmenellä myös jo pojilla moottoripyörä. Liekö vanhempi väki jo väsynyt sota-aikana, kun seuran toiminta oli nuorten käsissä. Silloin ravintolahenkilöiden keski-ikä oli 18 vuotta. Lehtolan ja Koskenkylän kouluilla oli myös talvisin Opintokerhot. Kerhoissa harjoiteltiin esiintymis- ja keskustelutaitoa. Osanottajia kerhoihin oli paljon. Tanhukursseilla oli jopa 16 paria ja voimistelijoita 20 henkilöä. He saivat kilpailuissa ainakin kaksi voittoa. Kulttuurikilpailut järjestettiin yhdessä Mahlun nuorisoseuran kanssa kahtena vuonna. Lajeina oli puhe, lausunta, yksinlaulu, kansantanhu, duetot, ja voimistelu. Ensimmäisen kisan voitti Mahlu, seuraavan kerran sai Lehtola voiton. Keskusseurasta saimme myös ohjaajan näytelmille, Einari Piilokari ohjasi ainakin kolmekokoillan esitystä: ”Raha ja Sana”, ”Sanny Kortmannin koulu” ja ”Saituri”. Muita pienempiä näytelmiä oli 12, niissä olimme melkein itseohjauksessa.
– 50- luvun alussa liityttiin Keski-Suomen Valoon Haapalan sähkön jälkeen. Edelleen nuorisoseuran toiminta laajenee. Päätettiin hankkia elokuvakone. Talvella 1951 se vihdoin saatiin. Elokuvakonetta yritettiin saada Englannista ja Ranskasta, mutta valuuttasäännöstely esti. Hankinnassa päädyttiin ainoaan mahdolliseen venäläis- saksalaiseen ” Kinap ”- merkkiseen elokuvakoneeseen, joka oli 16 mm:n kaitafilmikone. Sitä ei tarvinnut eristää tulenkestävään konehuoneeseen sen vuoksi , että se käytti asetaattifilmiä. Koneenhoitajana oli aluksi Aatu Rajala kirkolta, myöhemmin Viljo Suomäki hoiti tämän tehtävän. Kauppias Taito Sahinaho hankki esitettävät filmit. Näytäntöjä käytiin esittämässä myös Kalmarissa , Mahlulla ja Linnankylällä, että saatiin koneelle tuottoa. Seura hankki myös äänilevysoittimen ja mikrofonin, sekä tietenkin myös levyt, ajanhengen mukaan. Nuorisoseuralle hankittiin myös urheilukenttä, naapuri Rahkoselta ostettiin 1 hamaapala, joka talkoilla tasattiin. Niinpä saatoimme pelata pesäpalloa omalla kentällä ja v.1953 tuli mukaan lentopallo.
Talon kunnostus oli edelleen tapetilla. Ulkoseinät vuorattiin, lämmityskakluuni ostettiin kirkosta edullisesti , tehtiin uusi huopakatto, sisäikkunat, kaksi lämmintä huonetta kunnostettiin vahtimestarille, näyttämö uusittiin. Talkoita riitti kyläläisillä.
Nuorisoseurojen Maakuntajuhlille oli hauska tehdä retkiä. Laukaaseen menimme Rämäsen Maunon kuorma-autolla. Karstulaan polkupyörillä, samoin Saarijärvellä pidettäville juhlille. Ryhmähenki oli jotenkin mukavaa. Kenelläkään ei ollut toisia enempää mahdollisuuksia. Olimme kuin samassa veneessä.
Kesäjuhlat seurantalolla oli aina odotettu tilaisuus. Ne olivat hyvin pitkään kaksipäiväiset.Lauantai-iltana oli teatteriesitys, sunnuntaina päivällä urheilukilpailut, omalla kentällä jaillalla pääjuhla tansseineen. Näin se toimi melkein kolmekymmentä vuotta.
V. 1957 todettiin vielä pöytäkirjassa: ” Jotain pitäisi tehdä raittiuden hyväksi”. Ei sanottu mitä.V. – 59 talo sai kauniin ulkovuorauksen.Vuodet 1960 -1970Talon uusi ulko – ja sisämaalaus suoritettiin osaksi talkoo- ja osin palkatuin voimin.v.75 saimme talolle WC:t ja vesijohdot.
Seurantalon talkooremontit jatkuivat. Keittiö uusittiin ja maalattiin. Suurin remontti olikun Suojan talon parkettilattia saatiin edullisesti ostettua. Talkoilla purettiin ja talkoilla kasattiin oman talon lattiaan. Näillä vapaaehtoisilla kavereilla kesti kolme viikkoa, jokailta töitä. Kyllä luistoa olikin sitten ensimäisissä parkettitansseissa! Vielä ostimme tuolit halvalla Työväentalolta, ja pöydät Seurahuoneelta .Näin olemme joka kymmenvuotiskaudella kotiamme korjanneet, koska emme ole uskaltaneet elää yli varojemme. Olemme siis tietämättämme harrastaneet kierrätystä, joka on niin muodikasta tänään. 70-luvulla alkoi kylien elämässä uusi muurroskausi , vasta koetetun pula-ajan jälken oli kaikkea liikaa. Kyliä ja maaseutua alettiin satasilla tyhjentämään, alkoi rakennemuutos. Nuoriso ei siihen aikaan uskaltanut joka tilanteessa kertoa olevansa maalta kotoisin saatikka sitten kertoa olevansa nuorisoseuralainen. Jos alkukymmenien sihteerit poistuivat heti naimisiin mentyään, katosivat tämän kymmenen sihteeriköt opiskelemaan ja töihin kaupunkeihin.
Seura jatkoi toimintaansa. Oli iltamia ja tanhukursseja. Maakuntajuhlilla vierailtiin ahkerasti. Näytelmäkin näyttää olleen työn alla. Taloa oli siistitty varojen mukaan, urheilukentän kunnostus jatkui. Kyläkuntien viestihiihto voitettiin useana vuotena. Pöytäkirjat puhuvat virittämis- ja elvyttämistoiminnasta. Veteraaneja pitäisi saadamukaan. Mutta liekki ei sammunut. Eräässä vuosikertomuksessa ilmenee positiivinen toteamus:” – ajan hengestä huolimatta olemme selvinneet voittajina”.
80- luvulla tuli mukaan Kansalaisopisto, joka mahdollisti ratkaisevasti monenlaistaohjaaja- apua. Siispä nuorten kerho toimi 2-3 vuotta. Lausuntapiiri kokoontui 25 kertaa.Näytelmistä mainittakoon T R Sahinahon kirjoittama”Juohos” Mobergin ”Markkinoillelähtö” ja oman ryhmän inspiroima ” Kiireetön päivä”. Kuorolla oli 41 kokoontumista,harjoitukset ja esiintymiset yhteenlaskien. Laulettiin häät ja hautajaiset ja kaikki juhlat siltävaliltä. Orjahuutokauppa Pienviljelijäyhdistyksen kanssa yhteisenä rahankeruuna tuotti hyvinvähällä vaivalla.
– 1990 – Tämä kulunut vuosikymmen, ainakin alussa oli seuran hengissäpitämistä. 50-luvun aktiivit, nyt jo veteraanit, ”pitivät liettä lämpimänä”. Heidän kunnia-asianaan on ollut, ettei talo pääse hoidon puutteessa rapistumaan, ettei ainkaan ole heidän syytään jos niin kävisi. Kunnan, nyt jo kaupungiksi muuttuneen kulttuuritoimi on viime vuosina avustanut kiitettävästi seuroja, joten olemme sen ja omantoiminnan avulla jatkaneet talomme kohennusta, laittamalla sähkölämmityksen, valopotit ja mikrofonilaitteet. Näytelmät ”Salainen ase” , ”Keittiövenus” ja ”Jeppe Niilonpoika” sekä orjahuutokauppa ovat mahdollistaneet nämä hankinnat. Nyt oli lämpimässä talossa mukava kokoontua .Tämän ajan nuoret parit ovat ottaneet seurantalon häähuoneekseen. Monet häävalssiton jo pyörähdelty.- Kuorotoiminta loppui Lehtolassa, kuoronjohtaja Pentti Väinämö jäi eläkkeelle. Urheilukenttämme on nurmettunut. Sillä ei ollut enää käyttöä.
Talon kunnostaminen ei unohtunut, uusittiin veranta ja , samoin yläkerran kaide sekä ulkoportaat, paneloitiin salin ja yläkerran huoneen seinät. Ostettiin verhotangot ja verhot ( jotka maksettiin lopetetun Sonniyhdistyksen tilistä) Rakennettiin puuliiteri talontaakse ja vessaa remontoitiin.
Seura teki myös hyväntekeväisyyttä. Akkaralli- näytelmä esitettiin Saarijärvi salissa syksyllä 1996 Lehtolan leirikoulurahastoon ja tuloja kertyi 5264 mk.Ja joulun aikaan naiset kutsuttiin Lomakouheroon tonttuilemaan, josta Martti Vainio maksoi 2000 mk sekin meni leirikoulurahastoon
NUORISOEURA SAI LAHJOITUKSEN! Koskenkylällä oli vanha viljamakasiini, joka loppui 40- luvulla. Uuno Lauttamäki ostisen ja ovet olivat kiinni kauan. Uunon kuoltua perikunnan edustajat Lauri ja Mirva Lauttamaki lahjoittivat tämän rakennuksen Lehtolan Nuorisoseuralle. Rakennus oli mennyt huonoon kuntoon, ei muuta kun talkoot taas pystyyn ja korjaamaan. Uusittiin lattia jakatto, Lauri Lauttamäki teki päreet ja keitti punamultamaalin, joten talkoolaisilla oli jälleen tekemistä. Sitten alkoikin suunnittelu, mitä käyttöä seura rakennukselle keksisi. Paljon tuli ehdotuksia, mutta mikään ei saanut kannatusta. Sitten tuli NUORI-SOLTA ehdotus: tehdään siitä Hiljaisuuden kappeli. Se upposi. Taas talkoot pystyyn, pian oli penkit, alttari, risti, matot, kyntteliköt ja kirkonkello tulleet lahjoittajilta sekäseurakunnalta virsikirjat. Kaikki talkoilla paikoilleen. Seinälle tuotiin vielä sankarivainajien muistotaulu.
Makasiinikappelin vihkiäiset olivat kesällä 1997. Se on auki ympäri vuorokaudet ja sinne voi mennä hiljentymään hetkeksi koska vaan. Vieraskirjat ovat täyttyneet ja 20-vjuhlat on pidetty.- Seuran yksi tärkeä tapahtuma Makasiinilla on jouluaaton hartaus, joka on pidetty aina ”omin voimin” viime vuosiin asti ja Kappelimme on aina silloin täynnä väkeä. Ulkona vielä lähtiessä laulamme yhdessä tähtitaivaan alla ” Maa on niin kaunis. . . .”( Jos opettaja Torvelainen olisi vielä elossa , olisi hän tyytyväinen nyt seuran toimintaan)- Vielä LAHJOITTAJISTA: Nuorisoseura on hyvin kiitollinen prof. Pekka Neittaanmäelle, kun hän on avustanut runsaalla kädellään seuraa syntymäpäivinä saamillaan onnittelurahoillaan. Ehkä siinä on mukana tätä kotiseuturakkautta, onhan hän Koskenkylän poikia.
Nyt pääsimme jo 2000- luvulle , jolloin iltamat ja tanssit ovat loppuneet. Seuralla oli TAIDENÄYTTELY, johon kaikki kyläläiset ja kylältä muuttaneet saivat osallistua. Se oli menestys. Myös käsityönäyttely LUOVA LEHTOLA keräsi paljon kävijöitä ja ihailijoita.- Lehtolan koulun täytettyä 100- vuotta, pääjuhla vietettiin nuorisoseuran talolla ja tarjoilut koululla. Samoin tuon koulun viimeinen kuusijuhla oli seurantalolla, kuin jäähyväisinä yhdelleaikakaudelle.
Nuorisoseuralaiset olivat mukana, kun kyläkirjaa ” Ja keskellä VIRTAA JOKI” valmisteltiin melkein kymmenen vuotta. Sen piti tulla painosta siksi, kun seura täyttää 100-vuotta. Ei tullut . Siirsimme juhlia vuodella, eikä kyläkirja silloinkaan vielä ollut valmis, joten juhlimme v. 2001 101-vuotiasta Lehtolan Nuorisoseuraa ilman kirjaa.Yleisöä oli juhlissa vähän. Kyläkirja valmistui sitten seuraavana vuonna 2002. Se oli iso urakka, mutta ME Teimme sen ja julkistamisjuhlassa oli ihmisiä seuran talolla tupa täysi.
Maailma muuttuu. Kylät muuttuvat. Kotikylä ei kuitenkaan sammu. Onneksi löytyy aina uusia ihmisiä toimimaan, eikä toiminnan tarvitse pysyä entisellään. Katsommehan me jo elokuvia seurantalon ulkoseinältä, suurelta kankaalta , autoissa istuen, popcornia syöden lännen malliin. Ja Lehtolassa kuuluu jälleen laulua, kun Onnenlaakson kuoro ont oimimut jo muutaman vuoden Mikko Kallion johdolla.
Mutta Lehtolan Nuorisoseuran talon kivijalat ovat edelleen tukevalla maalla, johon ne ovat 100- vuotta sitten asetettu. Niitä ei heilauta maailmojen muuttuminen.
Aino Leed