” Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen
Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on. . . . ”
Näin lauloimme kansakoulussa, huolettomassa elämän keväässä.
Juhannus on sellainen kesän juhla, johon kasataan hyvin paljon odotuksia. Lapsuudesta on siihen jäänyt hyvin paljon aurinkoisia muistoja. Tuntuu nyt siltä, että aina paistoi aurinko. Vaikka saattoi myös olla sateisiakin juhannuspyhiä.
Pihassa oli isän tuomat koivut rappujen kahta puolta, juhannusruusu kukki, siniristilippu liehui tangossa. Äiti oli tehnyt viiliä jota syötiin kotitekoisen talkkunan kanssa. Muita erikoisia juhannusruokia en muista. Makkaraa ei silloin vielä käristetty. Päällimäisenä on mielessä sellainen oikein Pyhän tuntu, kaikki oli siivottu, jopa navetan yhteydessä oleva latokin lakaistu, koska lehmät olivat laitumella ja kuivat heinät jo loppuneet. Kokko poltettiin omassa rannassa.
Nuorena, kun lapsuus oli ohitettu, tuntui juhannus olevan toivoa täynnä? Koska ei tiennyt, mitä silloin saatta tapahtua? Tehtiin juhannustaikoja, ei niistäkään ollut mitään tulosta, koska aamulla en muistanut mitä unta olin nähnyt. Realistisenä ihmisenä en uskonut siihenkään taikaan, että juhannusyönä kun katsoo lähteen silmään, näkee tulevan puolisonsa. Heinikko olisi ollut kasteesta märkä, eikä muita kuitenkaan olisi ollut kurkistelemassa, ehkä oma naama sieltä vain näkyisi.
”Akkojen” kanssa päätimme parikymmentä vuotta sitten tehdä vielä kerran juhannustaikoja. Pistimme seitsemän kukkaa tyynyn alle, ei muuta kuin nukkumaan. En muista mitä toiset näkivät, mutta minun unessa, riihen takana pantiin reippaasti heinää seipäille. Että en suosittele juhannustaikoihin uskomaan. Tai uskokaa silti.
Meidän aikanamme oli kylällä paljon nuorisoa. Koskenkylällä ei ollut kylän yhteistä kokkoa. Kerran päätimme lähteän nuorten porukalla juhannusaattona jonnekin saareen. Eihän sitä nyt juhannusaattona kotona olla. . . . kun kaikki muutkin menee juhlimaan.
Meitä oli muistaakseni kolme veneellistä. Tunnelma oli korkealla, mutta joku pojista oli pettynyt, kun puuttui eräs tärkeä henkilö. Istuimme siellä kalliolla ja jotenkin tilanne oli hakusalla ja tunnelma oli pilalla, kun kenelläkään ei ollut tulitikkuja, eikä mitään juotavaa ja syötävää muistettu ottaa mukaan. Eikä siellä kauan viivyttykään, kun lähdimme soutamaan kotirantaa kohti. Ilma oli kaunis.
Kaikki ei ollut vielä menetetty, kun naapurin Raimolla oli auto! Hän pyysi kolme meistä tytöistä kyytiinsä. Oltiin iloisia, ehkä meillä on nyt jotakin jännää tulossa ? Luultiin että mennäänkö Kouheron lavalle, vai Kukonhiekkaan? Mutta yllätys, yllätys, kun kuski kurvasikin autonsa kotinsa autotalliin, ja sanoi että ” kävelkeä nyt jonnekin!” Paiskas oven kiinni ja käveli tupaan.
Emme sitä kovasti edes ihmetelleet, koska tunnettiin tämän kaverin hurtti huumori. Selväksi tuli, ettei meistä kukaan ollut – ainakaan hänelle – tärkeä henkilö!
Mutta nyt kun vertaa tuotakin reissua tähän aikaan, ei tänäpäivänä lähde kukaan juhannusta viettämään ilman eväitä ja ei ainakaan ilman juomisia! Olimme me tosi, tosi kilttejä. Kiitos ajanhengen ja silloisen kasvatuksen. . .
Juhannusaatot meni sitten niinkuin menivät. Kukonhiekkaan pääsimme sitten jo polkupyörillä, eikä oltu kenenkään kyydistä riippuvaisia. Polkupyörä oli siinä vaiheessa vain haitaksi, jos sattui tarttumaan saattomies käsipuoleen. Pyörää ei hylätty eikä jätetty. No, niitäkin tapauksia oli tosi harvoin.
Juhannuskisat Saarijärvellä oli meille nuorillekin vuoden tapahtuma. Siellä näki kotimaisia nimekkäitä kilpailijoita ja komeita tummia juoksijoita (en sano neekereitä, sori) – heistä täytyi saada jopa valokuva. Katsomossa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kuin olisi istunut Olympialaisissa.
No otetaan harppaus tähän päivään ja tunnelmia keskikesän juhlasta muutama
vuosi sitten:
Kuljen pellonlaitaa.
Lokit sinisellä taivaalla
ja vihreällä pellolla.
Keltainen hiirenherne kurkistaa
pienenä tienvierellä,
kun harakankello soittaa
hiljaista melodiaansa
joutsen lahdella lipuu verkkaisesti.
Mutta luoteesta alkaa tuulla.
Vedän villatakin tiukemmalle.
Miksi juhannussää pettää?
Pettäköön.
Lapsenlapsi tuo lupiinin kukkia
jättikimpun.
Vihmokoon sade.
Riehukoon tuuli.
Sydämessä asuu mittumaarin
haaveet ja tunne.
-Aino Leed-
