Asuminen – ONNENLAAKSO

Onnenlaakso on asenne

admin Asuminen, Onnenlaakso 28/11/202328/11/2023asuminen, kyläyhteisö, onnenlaakso, yhdessätekeminen, yhteistyö 0 Comment

”Aina teidän kylällä on kaikkea kivaa.” ” Miten te keksitte?” ” Ei onnistu meidän kylällä.” Näitä kommenteja olemme kuulleet usein varsinkin Päivä Onnenlaaksossa -tapahtumien jälkeen. Mistä Onnenlaaksossa on kyse?

Touhumme on tuiki tavallista ja kaikkien saavutettavissa. Kylällä on paljon ystävyyttä, välittämistä ja taipumusta hauskanpitoon. Ankeista ja pienistäkin asioista tehdään show ja usein pääosissa onkin pelkkä ilonpito arjen keskellä. Kyläilemään voi mennä ilman ajanvarausta ja verkostot toimivat parhaimmillaan 10 minuutin varoitusajalla. Kylällä on totuttu tekemään, osaamaan ja auttamaan.

Sallivassa ilmapiirissä luovuus elää ja voi kasvaa. Ihminen voi panostaa parastaan yhteisössä, kun ilmapiiri on riittävän vapaa rajoittavista kahleista, kun kukin toimii omana itsenään omilta rajoiltaan ja kunnioittaa toisten yksityisyyttä ja reviiriä, Voidaan tehdä, mitä halutaan ja tietenkin kaikkea, mitä osataan. Ja kylällähän osataan.

Tuttuus, pienet piirit, mutta lisäksi riittävästi monenlaisia ihmisiä tekee kyläyhteisöstä oivallisen kokonaisuuden toteuttaa kiinnostavia asioita yhdessä. Osallistumiskynnys pidetään matalana ja muodollisuuksista vapaana. Kaikki halukkaat otetaan mukaan. On myös lupa olla osallistumatta ja lupa höynäyttää vähemmän kiinnostuneet mukaan. Yhdessä ilo moninkertaistuu, saadaan hyvää aikaan ja jakamalla murheet pienenee.

Kun toimitaan vapaa-ajalla vapaaehtoisesti toiminnan tulee olla hauskaa ja mieleistä. Ideoiden on synnyttävä ja jalostuttava teoiksi kyläläisissä itsessään. Ilo ja innostus on parasta polttoainetta. Silloin voimavarastot karttuvat enemmän kuin kuluvat.

Mielestäni tässä on kysymys asenteesta. Onnenlaakso-elementit ovat olemassa kaikkialla! Ratkaisevaa on iloitsemmeko siitä, mitä meillä on vai suremmeko sitä, mitä ei ole. Olen elänyt kohta 30 vuotta Koskenkylällä. Vartuin ensimmäiset 20 vuotta Pajulammella samanlaisessa ilmapiirissä. Kysymys kuuluukin, onko minulla käynyt mahtava säkä vai onko tämä lopulta perisaarijärveläinen elämänasenne, Paavoilta peritty?

Saataisiinko tämä asenne kenties näkyväksi peripaavomaisen vaatimattomuuden alta kukoistukseen.

Tuire Kettunen

Työnohjaaja

Onnenlaaksoeläjä Koskenkylältä

(Kirjoitus on julkaistu Sampo-lehden Vieraskynä palstalla tammikuussa 2019)

Lähiön betoni vaihtuu maaseudun vihreyteen – Citytorpparin mietelmiä

admin Asuminen, Citytorppari, Käsityöt, Onnenlaakso 03/07/201623/01/2022

Maaseudulla ei näe liiaksi betonia, harmaita asvaltoituja katuja, kymmeniä ikkunoita vieri vieressä, ei kuule kolisevia rappukäytäviä tai liikenneruuhkia. Maalla kuulee linnun laulun pihapuussa, puiden havinan metsässä, veden liplatuksen rannassa ja maatalouskoneen tai moottoriveneen pärinän jossain kaukana. Mieli rauhottuu ja aistit herkistyvät.

Maaseutu ja metsä ovat minulle tärkeitä levähdyspaikkoja, mutta myös inspiraation lähteitä, vaikka asunkin kaupunkilähiössä. Maaseutu on merkinnyt minulle lapsesta asti kesäloman alkamista, ajatonta aikaa: paljain jaloinjuoksemista, luonnosta ja metsän antimista nauttimista. Kiirettömiä kalastusretkiä ja nuotiokahveja saaressa. Luonnon lähellä elämistä ja perusasioiden äärelle palaamista.

Kun katson kotonani ulos ikkunasta, vastaan katsoo viereisen talon seinä. Täällä kaupungissa ja lähiöissä elämmekin useimmiten harmauden ympäröiminä. Vaikka asummekin tiiviisti ja lähellä toisiamme, ympäristön kylmyys on joskus liikaa. Silloin alkaa tuntua, että betoni, asvaltti, aidat ja sillat odottavat värittäjäänsä.

Minun luova ilmaisumuotoni ja keinoni värittää ympäristöä on tekstiiligraffitin tekeminen. Tekstiiligraffiti on ollut meillä Suomessa verrattain tuntematon katutaiteen muoto, vaikka maailmalla se on vakiinnuttanut jo paikkansa. Jos tekstiiligraffiti on sinulle vieras termi, voit käydä tutustumassa lyhyeen oppimäärään tekstiiligraffitista Concreatives- kollektiivimme nettisivuilla.

Perustimme Concreatives-kollektiivin yhteisestä halusta tuoda tekstiiliä kaupunkiympäristöön ja osallistaa ihmisiä tekemään käsitöitä. Lisää muun muassa kollektiivimme missiosta ja toimitatavoista voit lukea jutustani Maaseudun sivistysliiton sivuilta.

On kiehtovaa tuoda tekstiiligraffiti Onnenlaaksoon. Vaikka luonnossa onkin koko värien kirjo ja hienous itsessään, tekstiili luonnossa yllättää ja sykähdyttää. Toivon sen tuovan uudenlaista pehmeyttä ja lähestyttävyyttä myös Saarijärven miljööseen ja Koskenkylän sillalle, jonne yhteisöllinen teos rakentuu.

Sain Onnenlaaksolaisilta sähköpostiini kuvia Koskenkylän sillasta ja kuulin, että paikalla järjestetään Onnenlaaksopäivänä 9.7. vapaamuotoinen “tapaa vanha tuttu” tapahtuma ja sillalle ripustetaan myös verkko lemmenlukkoja varten. Luulen, että yhteisöllisesti rakentuva tekstiiligraffiti sopii hienosti juuri tälle sillalle.

Minulle luontaisella tavalla aika Onnenlaakson Citytorpparina rakentuu paitsi ympäristöön ja sen asukkaisiin tutustumisesta, myös tietysti tekstiiligraffitin valmistamisesta ja osallistavasta käsityöpajasta Onnenlaakson päivänä.

Toivon, että Onnenlaaksolaiset ja muut tapahtumassa vierailevat innostuvat tekemään tekstiiligraffitia kanssani, jotta saamme upean teoksen aikaiseksi. Suunnittelen käsityöpajan niin, että se sopii lapsille ja aikuisille, eikä aiempaa taitoa vaadita. Tuodaan yhdessä lämpöä ja hyvää mieltä Koskenkylän sillalle!

Hei nyt, pian tavataan Onnenlaaksossa!

Terveisin Citytorppari Johanna

P.S. Älä unohda seurata Citytorpparin kanavia Facebookissa, Instagramissa ja Twitterissä!

Kuvat: Concreatives, STOAn järjestämä Idän kyläjuhla 5/2016 ja lasten kesäkurssi 6/2016.

On tämä työmaa…

admin Asuminen, Elämä, Hevoset, Onnenlaakso, Puutarhanhoito, Uncategorized 26/06/201623/01/2022

Kevät on vaihtunut kesäksi. Piinaavan odotuksen jälkeen tammat viimein varsoivat, ja hevoslaumamme kasvoi kahdella tammavarsalla. Kaikki sujui hyvin, ja ensi vuodelle päätettiin laittaa vielä yksi varsa tilaukseen. Varsan siementen perässä ajeltiinkin sitten yömyöhään pitkin pitäjiä, mutta tällä hetkellä näyttäisi siltä, että vaivannäkö kannatti.

2.5 syntynyt tammavarsa sai nimekseen Korpituuli

Valon lisääntyessä myös kanaparvessa alkoi ilmetä halukkuutta jälkikasvun hankkimiseen. Tähän mennessä kaksi kanaa on hautonut onnistuneesti, ja yhdellä on vielä muutama päivä hautomista jäljellä. Nyt toivon hartaasti, ettei enää uusia kanoja löydy lässähtäneenä pesästä, sillä tipukiintiö alkaa olla täynnä. Kun kana päättää hautoa, on sen päätä minun kokemuksen mukaan mahdotonta käännyttää. Parasta on antaa suosiolla hedelmöittyneitä munia haudottavaksi, sillä viikkokausia tyhjää pesää hautova kana kuihduttaa itsensä helposti huonoon kuntoon, kun syöminen ja liikkuminen jäävät hautomakuumeessa vähemmälle.

Viime kesän tiput ulkoilemassa

Jos eläinten kanssa kesä on alkanut mukavasti, ei samaa siunausta ole ollut kasvimaan ja puutarhan kanssa. Kuivuuden ja kirvojen massahyökkäyksen lisäksi pihan ryytimaa on tänä vuonna kokenut kovia. Viime kesänä pihassa vapaana kulkevat kanat jättivät viljelykseni rauhaan, ja minä hölmö jo kuvittelin opettaneeni ne kuopsuttelemaan vain luvallisilla alueilla, joita meidän tontilla kyllä piisaa riittämiin. No, nyt oli kasvimaan hyvät matoapajat kuitenkin löydetty. Herneentaimet ja hyvässä kasvussa olleet sipulit oli revitty maasta ja porkkanakylvökset kynnetty pilalle. Kanat saivat arestia, ja minä paikkasin vahinkoja parhaani mukaan.

Lämpöpenkkiin istutetut kurpitsat ovat onneksi saaneet kasvaa rauhassa

Seuraavana oli vuorossa koira, joka tuttuun tyyliinsä kaasu pohjassa edeten eksyi kepin perässä kasvimaalle. Jälleen porkkanakylvökset pilalla. Harmituksesta huolimatta päätin vielä laittaa uudet siemenet maahan, ehkä ne kuitenkin ehtisivät kasvaa syömäkokoon. Kylvökset ehtivät juuri nousta pintaan, kun seuraavana kasvimaalla rontosteli hevonen… Siinä kohtaa tuntui, että nyt tästä hommasta on onnenlaaksot kaukana ja ”kiliposen työmaa” hyvin lähellä, kun mikkään ei mee kohtuuella!

Pölyttäjien suosiman karhunvadelman kukkinta on nyt kauneimmillaan

Enää en uusinut kylvöksiä, mutta onneksi muutama sitkeä porkkanantaimi on selvinnyt hyökkäyksistä. Toisaalta tästä porukasta olisi vielä siat ja isäntä jäljellä, ja molemmissa tapauksissa seurauksena on ryytimaan lopullinen tuho. Ei siis kannata vielä huokaista.

Kirjoittanut Marianna Kuusela

Juhannusmuisteloita, osa 1

admin Asuminen, Elämä, Historia, Juhannus, Onnenlaakso 19/06/201613/01/2020

” Juhannus on meillä herttainen, kirkas taivas on sininen
Pirtti on jo pesty puhtoinen, pihamaakin laastu on. . . . ”
Näin lauloimme kansakoulussa, huolettomassa elämän keväässä.

Juhannus on sellainen kesän juhla, johon kasataan hyvin paljon odotuksia. Lapsuudesta on siihen jäänyt hyvin paljon aurinkoisia muistoja. Tuntuu nyt siltä, että aina paistoi aurinko. Vaikka saattoi myös olla sateisiakin juhannuspyhiä.

Pihassa oli isän tuomat koivut rappujen kahta puolta, juhannusruusu kukki, siniristilippu liehui tangossa. Äiti oli tehnyt viiliä jota syötiin kotitekoisen talkkunan kanssa. Muita erikoisia juhannusruokia en muista. Makkaraa ei silloin vielä käristetty. Päällimäisenä on mielessä sellainen oikein Pyhän tuntu, kaikki oli siivottu, jopa navetan yhteydessä oleva latokin lakaistu, koska lehmät olivat laitumella ja kuivat heinät jo loppuneet. Kokko poltettiin omassa rannassa.

Nuorena, kun lapsuus oli ohitettu, tuntui juhannus olevan toivoa täynnä? Koska ei tiennyt, mitä silloin saatta tapahtua? Tehtiin juhannustaikoja, ei niistäkään ollut mitään tulosta, koska aamulla en muistanut mitä unta olin nähnyt. Realistisenä ihmisenä en uskonut siihenkään taikaan, että juhannusyönä kun katsoo lähteen silmään, näkee tulevan puolisonsa. Heinikko olisi ollut kasteesta märkä, eikä muita kuitenkaan olisi ollut kurkistelemassa, ehkä oma naama sieltä vain näkyisi.

”Akkojen” kanssa päätimme parikymmentä vuotta sitten tehdä vielä kerran juhannustaikoja. Pistimme seitsemän kukkaa tyynyn alle, ei muuta kuin nukkumaan. En muista mitä toiset näkivät, mutta minun unessa, riihen takana pantiin reippaasti heinää seipäille. Että en suosittele juhannustaikoihin uskomaan. Tai uskokaa silti.

Meidän aikanamme oli kylällä paljon nuorisoa. Koskenkylällä ei ollut kylän yhteistä kokkoa. Kerran päätimme lähteän nuorten porukalla juhannusaattona jonnekin saareen. Eihän sitä nyt juhannusaattona kotona olla. . . . kun kaikki muutkin menee juhlimaan.

Meitä oli muistaakseni kolme veneellistä. Tunnelma oli korkealla, mutta joku pojista oli pettynyt, kun puuttui eräs tärkeä henkilö. Istuimme siellä kalliolla ja jotenkin tilanne oli hakusalla ja tunnelma oli pilalla, kun kenelläkään ei ollut tulitikkuja, eikä mitään juotavaa ja syötävää muistettu ottaa mukaan. Eikä siellä kauan viivyttykään, kun lähdimme soutamaan kotirantaa kohti. Ilma oli kaunis.

Kaikki ei ollut vielä menetetty, kun naapurin Raimolla oli auto! Hän pyysi kolme meistä tytöistä kyytiinsä. Oltiin iloisia, ehkä meillä on nyt jotakin jännää tulossa ? Luultiin että mennäänkö Kouheron lavalle, vai Kukonhiekkaan? Mutta yllätys, yllätys, kun kuski kurvasikin autonsa kotinsa autotalliin, ja sanoi että ” kävelkeä nyt jonnekin!” Paiskas oven kiinni ja käveli tupaan.

Emme sitä kovasti edes ihmetelleet, koska tunnettiin tämän kaverin hurtti huumori. Selväksi tuli, ettei meistä kukaan ollut – ainakaan hänelle – tärkeä henkilö!

Mutta nyt kun vertaa tuotakin reissua tähän aikaan, ei tänäpäivänä lähde kukaan juhannusta viettämään ilman eväitä ja ei ainakaan ilman juomisia! Olimme me tosi, tosi kilttejä. Kiitos ajanhengen ja silloisen kasvatuksen. . .

Juhannusaatot meni sitten niinkuin menivät. Kukonhiekkaan pääsimme sitten jo polkupyörillä, eikä oltu kenenkään kyydistä riippuvaisia. Polkupyörä oli siinä vaiheessa vain haitaksi, jos sattui tarttumaan saattomies käsipuoleen. Pyörää ei hylätty eikä jätetty. No, niitäkin tapauksia oli tosi harvoin.

Juhannuskisat Saarijärvellä oli meille nuorillekin vuoden tapahtuma. Siellä näki kotimaisia nimekkäitä kilpailijoita ja komeita tummia juoksijoita (en sano neekereitä, sori) – heistä täytyi saada jopa valokuva. Katsomossa oli suuren urheilujuhlan tuntua, kuin olisi istunut Olympialaisissa.

No otetaan harppaus tähän päivään ja tunnelmia keskikesän juhlasta muutama
vuosi sitten:

Kuljen pellonlaitaa.
Lokit sinisellä taivaalla
ja vihreällä pellolla.

Keltainen hiirenherne kurkistaa
pienenä tienvierellä,
kun harakankello soittaa
hiljaista melodiaansa
joutsen lahdella lipuu verkkaisesti.

Mutta luoteesta alkaa tuulla.
Vedän villatakin tiukemmalle.
Miksi juhannussää pettää?
Pettäköön.

Lapsenlapsi tuo lupiinin kukkia
jättikimpun.
Vihmokoon sade.
Riehukoon tuuli.

Sydämessä asuu mittumaarin
haaveet ja tunne.

-Aino Leed-

Hevostytön unelma Onnenlaaksosta

admin Asuminen, Eläimet, Hevoset, Maanviljely, Onnenlaakso, Puutarhanhoito 02/04/201623/01/2022Puutarha, Viljely

Olen aina tiennyt millaisen elämän haluan. En ole haaveillut matkustelusta, rikkauksista tai julkisuudesta, enkä muutenkaan mistään kovin kummoisesta. Kuitenkin yhden asian suhteen olen ollut ehdoton. Elämääni tulisivat aina kuulumaan hevoset.

Hevoset ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin vaiheisiin ja valintoihin elämäni varrella, kuten myös siihen, että oma tieni johti Onnenlaaksoon, ja viljelemään mieheni kanssa pientä maatilaa.

Vaikka kuinka yritän, en pysty muistamaan aikaa ilman hevosia. Ne ovat aina olleet läsnä jollain tapaa. Ensin tuli ratsastusharrastus ja hoitohevoset, myöhemmin omat hevoset ja hevosalan opinnot. Hevoset ovat vaikuttaneet lähes kaikkiin vaiheisiin ja valintoihin elämäni varrella, kuten myös siihen, että oma tieni johti Onnenlaaksoon, ja viljelemään mieheni kanssa pientä maatilaa. Tällä hetkellä hevosia on pihassa seitsemän. Ratsut ovat vaihtuneet ravihevosiin ja siitostammoihin, joista kahden maha kasvaa siihen tahtiin, että muutaman viikon sisällä hevosmäärään on jälleen odotettavissa lisäystä.

Aiemmin en juuri ollut kiinnostunut muista harrastuksista, mutta nykyään olen löytänyt itsestäni myös intohimoisen hyötypuutarhurin. Ja sitä intoa on selvästi enemmän kuin taitoa, mutta onnekseni olen huomannut, että tekemällä sitä oppii, eivätkä pienet epäonnistumiset ole saaneet mielenkiintoa hiipumaan. Päinvastoin, joka vuosi olen lisännyt viljelykasvien määrää ja kuokkinut uusia penkkejä siinä määrin, että ensi kesänä olisi tarkoitus siirtää viljelyksiä jo peltomittakaavaan.

Vuosi vuodelta olen yhä enemmän mieltynyt ajatukseen ainakin jonkinasteisesta omavaraisuudesta, ja tähän liittyen olen (miehen kohtalaisesta vastustuksesta huolimatta) onnistunut hankkimaan meille parven kiuruvedenkannan maatiaiskanoja, sekä kaksi mangalitzaa, eli villasikaa. Ihailen ja arvostan etenkin suomalaisten alkuperäisrotujen ominaisuuksia, sitä sisua ja sitkeyttä, joka on taannut selviytymisen näihin päiviin asti.

Minulle Onnenlaakso on ennen kaikkea ympäristö, jossa voin toteuttaa unelmaani. Elää sitä elämää, jota kaipasin jo kauan ennen tänne tuloa. Nyt ei tarvitse enää odottaa, kaikki on tässä.

Kirjoittanut Marianna Kuusela

Meidän tiemme Onnenlaaksoon

admin Asuminen, Joki, Onnenlaakso 20/03/201623/01/2022Joki

Koti. Siellä on hyvä olla. Siellä on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Siellä on sydän. Nyt olemme kotona.

Elimme lapsuutemme ja nuoruutemme maalla, luonto ja hiljaisuus ympärillämme. Lukion jälkeen opiskelu ja työ veivät meidät Karstulasta ensin Tampereelle, sitten Jyväskylään. Olimme poissa maaseudulta yli kymmenen vuoden ajan. Kaipuu maalle, pois kaupungin vilskeestä ja valoista oli kuitenkin aina ajatuksissamme. Olimme kaupungissa vain pyörähtämässä, välietapilla elämän menoista.

Kun suunnittelimme maalle muuttoa, oli ensimmäisena mielessämme muutto Jyväskylän lähistölle, maaseutumaiseen ympäristöön. Onneksi omakotitaloista tekemämme ostotarjoukset eivät menneet läpi. Pidimme tätä jälkeenpäin merkkinä, joka ohjasi meitä oikeaan suuntaan. Saimme nimittäin kuulla mahdollisuudesta viettää aikaa unelmapaikalla, Koskenkylällä, joen ympäröimällä Kotiniemellä. Saimme mahdollisuuden jatkaa mieheni suvun perintöä.

Eipä siinä kauaa mennytkään, kun asiat vain rullasivat eteenpäin. Kaikki tapahtui niin luontevasti, ilman epäröintiä tai jarruttelua. Pian nousi unelmiemme talo Kotiniemeen. Talo, josta tuli heti koti. Koti, joka sai sydämemme.

Eivät välimatkat, eivät työt Jyväskylässä, eivät lasten pitkät koulumatkat, mikään ei estänyt meitä muuttamasta maalle. Seudulle, jossa naapurit tervehtivät, auttavattarvittaessa. Seudulle, jossa lapset voivat käydä pientä kyläkoulua ja koulumatka on turvallinen kulkea. Seudulle, jossa joki virtaa keskellä ja onnellisuutta ei peitellä. Onnenlaaksoon.

Kirjoittanut Ottilia Mäkinen